John McGregor

Tarina

2.2.2017

McGregorin uudet laulut ovat kuin vuodenaikoja: tulevat hitaasti, jäädyttävät koko talon puhkaistakseen sen sitten auringonvalolla, sulattavat jäätiköt ja syttyvät pienten purojen ahnaaseen solinaan. Niiden alla suuri maa nukkuu, iäinen pimeys kääntää kylkeä, näkee unta menneestä ja tulevasta elämästään. Mustan mullan kosteudesta auringonvalokin pakottaa toivon siemenen esiin, imee elinvoimaa kuolemastaan, rasahtaa auki ja täyttää maailman uudella elämällä. Maa ei oo pimee, todellakin.

McGregor ei kaihda yksinkertaista. Se on harvinaista. Usein sanoittajat turvautuvat kuvailuun, alleviivaavat ja höystävät, kaunistelevat ja vääristelevät. McGregorille lumi on lumi, ei sen ihmeempää. Tai toisin sanoen: ihme on jo lumessa itsessään, siinä miten nestemäinen muuttuu kovaksi, saa ihomme polttamaan koskettaessa absoluuttisella kylmyydellään.

Tai ohut kristallilasi, viinilasi, pyhä malja. Kostea sormenpääsi jäljittää sen täydellista reunaa; ensin hitaasti, sitten nopeammin, kunnes et koske sitä enää, ainoastaan ihosi pinnassa oleva kosteus välittää kitkan, ja koko lasin ääri alkaa resonoida, laulaa laulua itsestään, sitä laulua joka se ruumiillaan on, ainoaa mahdollista.

McGregorin uudet laulut ovat galaksien laulua, hitaasti kääntyvän planeettojen raukeaa sinfoniaa. Yhtäältä niissä kuuluu Sigur Ros'in ja Stars of The Lid'in kaltaisten yhtyeiden maailma.

Tämä ei kuitenkaan ole tarkoituksellista. Pikemminkin kyse on synkroniasta, siitä miten luonnon keskelle muuttanut ihminen löytää samoja kontrapunkteja hektiselle kulttuurilleme kuin kollegansa Islannissa tai Teksasissa.

Katsoo sulavaan jäähän, kuuntelee sen hiljaista laulua, ja antaa sen kulkea lävitseen.

- Jean Ramsay